XL Valtakunnallinen pianoseminaari
Pori 6.–7.2.2016
Sunnuntain 7.2. yleisökeskustelun ”Minne menet Suomen pianonsoitto” tiivistelmä
Keskustelua käytiin ensin neljän ryhmän sisällä, jonka jälkeen siirryttiin konserttisaliin esittelemään keskustelujen antia ja jatkamaan aiheista kaikkien kesken.
Ryhmä 1: Oppisisältöjen ja -määrien joustavuus ja skaalautuvuus
Keskustelussa oppisisällöistä ja -määristä nousivat esiin oppilaitos- ja oppilaskohtaiset joustot tasosuoritusvaatimuksissa, erilaiset oppilasarvioinnin tavat sekä arvioinnin – niin oppilas-, vertais- kuin itsearvioinninkin muodoissa – tärkeys yleensä.
Oppilaitoksen omista pianon opetussisällöistä päättämistä ei koettu ryhmässä minään vaikeana haasteena. Oppilaslähtöisen joustavuuden koettiin myös toimivan käytännössä hyvin. Lähes kaikkien ryhmään osallistuneiden oppilaitoksissa piano-opetukselle on laadittu talon omat sisällöt. Joskus niiden joustomahdollisuuksia ei käytetä hyväksi, koska opettajat kuitenkin vielä noudattavat ”vanhoja vaatimuksia”.
Tasosuoritusvaatimuksien kirjosta esimerkkeinä mainittiin joustot, jotka tuovat enemmän esiin kunkin oppilaan persoonallisuutta (”profiilikonsertit” tasosuorituksina), erilaiset joustot ohjelmistosisällöissä (eri vaatimukset aikakausivaatimusten osalta perustaso 3:ssa sen perusteella, pyrkiikö opistotasolle vai ei) ja – ehkä radikaaleimpana uudistuksena – luopuminen perinteisestä tasosuoritustilanteesta kokonaan: näin musiikkiopisto Avonian syksystä 2015 alkaneessa kokeilussa, joka liittyy musiikkiopistojen Avonia, Juvenalia ja Kungsvägen yhteishankkeeseen rakentavasta palautteesta.
Avoniassa ei järjestetä erillisiä tasosuoritustilaisuuksia. Sen sijaan tasosuoritusohjelma soitetaan läpi kolme kertaa konserteissa. Oppilaan edistymistä seurataan Pop & Jazz Konservatorion esikuvan mukaan taitotaululla, johon opettaja aina kirjaa merkinnän tietyn opittavan osa-alueen suorittamisesta. Oppilas saa jatkuvaa monipuolista palautetta opinnoistaan, sillä arviointi kohdistetaan oppimisprosessiin eikä tasosuorituksissa onnistumiseen. Ensimmäisen arvosanan oppilas saa perustaso 3:lla. Arvosanaa esittää edistymisen perusteella oppilaan oma opettaja.
Joissakin opistoissa on voimassa käytäntö, jossa arvioinnin ykkös- ja kakkostasoilla suorittaa ainoastaan oma opettaja. Ryhmässä nostettiin esiin kysymys, onko oppilaalle hyväksi, että muu arviointi aloitetaan vasta murrosiässä – palautteen saamiseen olisi hyvä tottua jo lapsena. Myös tasosuoritustilanteiden funktio vertaispalautteen saamiseksi toisilta opettajilta koettiin oman pedagogin työn kannalta tärkeäksi. Arviointia pidettiin keskustelussa ylipäänsä asiana, jonka olisi jatkuvasti oltava keskeisenä osana opetusta. Arvioinnin tulisi keskittyä prosesseihin. Oppilaan itsearviointia olisi edelleen kehitettävä.
Ryhmässä keskusteltiin myös erilaisista asteikkosoittovaatimuksista. Osittain oli kyse vaatimusten helpottamisesta (esim. mahdollisuus soittaa kädet erikseen vielä perustaso 2:lla). Tämä herätti ryhmässä kysymyksen, kuinka alas rimaa voi laskea. Kysymykseen vastattaessa esille nousi myös opetusajan lyhyys (esim. vain puoli tuntia yksilöopetusta viikossa). Asteikkosuorituksiin on erilaisia käytänteitä, yhtenä esimerkkinä asteikkopäivä, jossa asteikkoja soitetaan konsertissa yleisön edessä.
Yhtenä näkökulmana enemmän erilaisia vapauksia tarjoaviin pianon opetussisältöihin esitettiin myös, että nuori, aloitteleva opettaja kenties tarvitsisi opetuksensa suunnittelun tueksi selkeämpiä, rajatumpia sisältöjä.
Palmgren-konservatorion rehtori Markku Ollila käytti puheenvuoron, jossa hän kertoi esimerkin oppilaiden yksilöllisestä tuesta: konservatorion tulevasta Mestariluokka-hankkeesta. Siinä lahjakkaat ja motivoituneet oppilaat voisivat pyrkiä ryhmään, jonka jäsenille tarjottaisiin enemmän opetusaikaa. Mestariluokan jäsenet esiintyisivät omin konsertein. Vähemmän motivoituneilla oppilailla osa soitonopetuksen yksityistunneista voitaisiin korvata ryhmäpedagogiikalla. Tätä kautta myös tuntiresursseja saataisiin vapautettua.
Ryhmä 2: Vertaisoppiminen, yhteisöllisyys, motivointi, yhteissoitto
Ryhmäkeskustelussa painottuivat annetuista teemoista erityisesti mahdollisuudet vertaisoppimiseen.
Vertaisoppimisen positiivisten vaikutusten koettiin olevan hyvin esillä, mutta samalla esitettiin myös mahdollinen kääntöpuoli: voi olla, että joku oppilas lannistuu, jos hän kokee itsensä huonommaksi. Tärkeää on, että opettaja todella tuntee oppilaansa hyvin – esimerkiksi sen, miten oppilas suhtautuu erilaisiin tilanteisiin ryhmässä. Oppilaalla tulisi aina olla omistajuus omaan tekemiseensä. Tässä opettajan asenteella on suuri merkitys.
Vertaisoppimisen käytänteinä esille nousivat mm. yhteissoitto matineoissa (joissa myös opettajan kannattaa välillä asettua oppilaiden asemaan eli soittamaan), palautteenanto ja sen harjoittelu ryhmätunneilla (myös opettajan on syytä harjoitella omia palautteenantotapojaan) ja tärkeä vapaamuotoinen ryhmäytyminen (esim. pajapäivien evästauot). Vertaisoppimistilanteiden järjestelyissä on aina otettava huomioon tasapuolisuus: ei esimerkiksi ole tavoiteltavaa, että konserttien lopuksi aina sama ”stara puhdistaa pöydän”. Esimerkiksi improvisaation käyttö voi ryhmäopetuksessa tuoda oppilaita enemmän samalle viivalle – keskiössä ei silloin ole esimerkiksi tekninen taitavuus.
Vertaisoppimiseen tähtäävän, kuten tietysti muunkin opetuksen suunnittelu on ensiarvoisen tärkeää. On syytä suunnitella opetus ja tiedottaa oppilaita heti lukukauden (tai -vuoden) alussa. Tällöin opettaja myös kykenee paremmin arvioimaan toimintansa tarkoituksenmukaisuutta ja monipuolisuutta.
Yhteisöllisyyden kehittämiseksi mainittiin esimerkkeinä erilaiset projektit, teemakonsertit tai vaikkapa ystävänpäivän konsertti, jossa jokainen soittaa kaverin kanssa ja kutsuu ystävänsä mukaan. Myös vanhempainillat lisäävät yhteisöllisyyttä. Ongelmana voivat olla riittämättömät resurssit niiden järjestämiseksi.
Motivointi-teeman alle ryhmässä nousivat esiin sanat tavoitteet, kehu ja arvon luominen. Keskeistä on opettajan oma innostus. Oppilaan tulee kokea oman lahjakkuutensa tulleen huomatuksi ja tunnustetuksi. Edistys on aina hyvä konkretisoida, sanoittaa – muuten oppilaan on vaikea havaita kehittymistään. Motivaatioon vaikuttavat tietysti myös työvälineet ja muu fyysinen ympäristö. Instrumenttien tulisi olla tarpeeksi laadukkaita.
Yhteissoiton osalta esiin nostettiin haaste on sen aloittamisesta tarpeeksi aikaisin, heti opintojen alussa. Yhteissoiton resurssointi on myös yleinen iso haaste, josta on keskusteltava. Yhteissoitto-ohjelmistoa ja tarvittavaa pedagogista osaamista on musiikkioppilaitoksissamme. Näitä olisi hyvä saada lisää yleiseen jakoon.
Koko seminaariyleisön keskustelussa esille nousivat myös toisen (ei oman) opettajan ja vanhempien mahdollisuudet motivoida oppilasta. Toisen opettajan antamalla palautteella vaikkapa konsertin jälkeen voi olla suuri merkitys. Vanhempia kannattaa ”kouluttaa” esimerkiksi antamaan kunnon suosionosoitukset konserttien yhteydessä. On tärkeää pyrkiä nostamaan vanhempien pianonsoittoharrastusta kohtaan tuntemaa arvostusta.
Ryhmä 3: Opetuksen ulkopuoliset tekijät
Ryhmässä puhuttiin piano-oppilaiden hakijamäärien kehityksestä, keinoista uusien oppilaiden houkuttelemiseksi ja erilaisista sisäänpääsytesteistä. Keskustelussa nousivat esiin myös lasten suuret harrastusten määrät ja opettajan valmius tuntisiirtoihin.
Joissakin oppilaitoksissa hakijamäärät ovat lisääntyneet, toisissa taas pudonneet aika rajustikin. Oppilaiden keskeyttämisprosentti on kasvanut dramaattisesti useissa opinahjoissa. Pyrkijämäärien kohottamiseen esitettiin keinoksi muun muassa musiikkioppilaitosten toiminnan esittelyä kouluissa ja esiintymistä mahdollisimman paljon erilaisissa paikoissa. Myös Facebookin hyödyntäminen nousi keskustelussa esiin.
Oppilaan motivaation ylläpitäjänä on innostava opettaja tietysti keskeisessä roolissa. Miksikään ”sirkuspelleiksi” kuitenkaan ei haluta ryhtyä. Vanhemmat on saatava sitoutumaan ja ymmärtämään, miten tärkeä asia musiikinharrastus on lapselle ja nuorelle.
Ryhmässä kerrottiin käytännöstä, jossa opisto on luopunut sisäänpääsytesteistä kokonaan. Jokainen lapsi pääsee yhdeksi vuodeksi pianotunneille, jonka kesto on 15 minuuttia viikossa. Lukuvuoden lopussa oma opettaja valitsee, kuka pääsee varsinaiseksi oppilaaksi. Muskarista voi siirtyä soitinvalmennukseen ja sitä kautta päästä opistoon sisään. Sisäänpääsytestejä on kaiken kaikkiaan syytä miettiä ja myös muuttaa.
Oppilailla on nykyään paljon harrastuksia vapaa-aikanaan. Ryhmässä tosin tuotiin esille myös tilannetta maakunnasta: harrastustarjonta ei ole kaikkialla yhtä suurta. Jos oppilaalla on paljon harrastuksia, eikä hän ehdi tarpeeksi paneutua pianonsoittoon, opettajan voi olla syytä ehdottaa siirtymistä avoimeen opistoon, aikuispuolelle tai kansalaisopistoon.
Esimerkiksi juuri muiden harrastusten vuoksi on usein tarvetta tuntisiirtoihin. Joidenkin keskustelijoiden mielestä opettajien pitää joustaa hyvinkin paljon. Esteenä voi olla luokkapula suurissa opinahjoissa. Jos oppilas peruuttaa tunnin todella hyvissä ajoin, useat opettajat yrittävät antaa toisen ajan oppilaalle. Tällainenkin, käytännössä hyväksi havaittu ratkaisutapa nousi esiin: opettajalla on varattuna viikoittain yksi 30 minuutin aika, jonka hän sitten tarjoaa vaihtoehdoksi. Peruutukset ovat vähentyneet varsinkin niiden oppilaiden kohdalta, jotka saavat 45 minuutin mittaisen soittotunnin.
Oppimisympäristön osalta tuotiin esiin epätasa-arvoa oppilaitosten sisällä: voi olla että yhden toimipisteen oppilaat pääsevät soittamaan hyvillä instrumenteilla, kun taas toisten on pärjättävä huonommalla, kenties vielä tiloissa, joita ei ole suunniteltu instrumenttiopetusta varten.
Ryhmä 4: Opettajan työn tukeminen
Ryhmän keskustelunaiheiksi nousivat etenkin vertaispalaute ja yhteistyö koulujen kanssa.
Opettajan työn tukemisessa tärkeässä roolissa ovat niin oppilaitosten johto, muu työyhteisö kuin vanhemmatkin. Ongelmaksi ryhmässä koettiin palautteen vähäisyys työyhteisön sisällä. Yhden ratkaisun tähän voisi tuoda alueellinen, opistojen välinen yhteistyö. Opistot voivat yhdessä tarjota opettajille esimerkiksi kurssitusta. Käytänteiden ja tiedon jakamisessa sekä palautteen antamisessa ja saamisessa voivat auttaa myös erilaiset nettifoorumit.
Koko seminaariyleisön keskustelussa tuli esille, kuinka myös alueellinen pianopedagoginen yhdistys, esimerkkinä Pianoaura Turussa, voi toimia eri opistojen ”yhteisenä kollegiona”.
Isoksi ongelmaksi koettiin yhteistyön puute peruskoulujen ja musiikkioppilaitosten välillä: lapsia ei kasvateta yhdessä koulujen kanssa. Ongelma lähtee jo (taidekasvatuksen periaatteellisen, filosofisen tason) vastakkainasettelusta Sibelius-Akatemian musiikkikasvatusosaston ja instrumenttikoulutuksen osastojen väliltä. Ratkaisuksi ongelmaan tarjottiin hallinnollisen tason, esimerkiksi Opetushallituksen, aktiivisuutta lisätä keskustelua yhteistyöstä.
Seminaariyleisön keskustelussa esille nousi myös musiikin varhaiskasvatuksen osuus. Ihanteellisinta olisi, että sitä voisi tarjota kaikille. Yhdenvertaisuusvaatimusten ei pitäisi väärällä tavalla rajoittaa mahdollisuutta tarjota musiikinopetusta muun varhaiskasvatuksen yhteyteen.
Tärkeimmäksi palkinnoksi kasvatustyölle mainittiin itse kasvatustyö: työstä oppilaiden parissa nousee suurin ilo. Seminaariyleisöstä esitetyssä puheenvuorossa korostettiin myös Valtakunnallista pianoseminaaria olennaisena osana pianopedagogin työn tukemista.
keskustelujen koonti: Jani Aarrevaara