Lämmöllä ja suurella kunnioituksella muistaen Seppo Saloviuksen persoonaa ja hänen panostaan suomalaisen musiikin sekä erityisesti pianopedagogiikan hyväksi tervehdin Teitä, arvoisat kollegat!
Noin kuukausi sitten tapaamisessamme upeasti järjestetyillä Vaasan pedipäivillä nousi esiin oikeastaan yllättävän painavia asioita. Elämme taloudellisen ja poliittisen myllerryksen aikaa, joka heijastuu työhömme monella tavoin. Ensisijaisesti muuttuvat lapset ja vanhemmat sekä se kulttuuri, jolla on tavattu suhtautua opettajiin. Nyt perheet ovat asiakkaita, jotka välillä hanakasti penäävät palveluja meiltä, jotka olemme ikään kuin jonkinlainen pelastuksen tavaratalo, josta voi vaatia rahoilleen rajattomastikin vastinetta.
On onnellista, mikäli työympäristömme ymmärtää tilanteen ja voidaan sopia yhteiset pelisäännöt siitä, millä kaikilla tavoin opetusta voidaan tarjota sekä muotoilla yksilöllisiä opetusohjelmia niitä tarvitseville. Tätä toivon sydämestäni jokaiselle kollegalleni!
Tuntui valtavan virkistävältä seurata loppupaneelissa esitettyjä puheenvuoroja. Neurologisten tutkimusten valossa lapsista pian 10%:lla on jonkinlainen kehityshäiriödiagnoosi ja heitä parhaiten auttaa riittävän rutinoitunut, stabiili arki (Laura Attila). Ajattelen, että juuri se, mitä me tarjoamme – jokapäiväinen harjoitteluannos, joka maksimaalisella tavalla tukee lapsen neurologista kehitystä – on parasta mahdollista täsmäapua tähän pulmaan.
Esille nousi pedagogisen rakkauden käsite. Palvelemmeko vain asiakkaita vai sitoudummeko kasvatustehtävään? Onko meidän lopulta mentävä mukaan valtaa ottaviin trendeihin, vai voisimmeko todella tarjota elävän, jatkuvan ja toimivan vastapainon kaikelle sille ”elämän taustahälinälle”, joka väljähdyttää elämän syviä merkityksiä ja laimentaa tärkeimpiä motivaattoreitamme? Jokaiselle ihmiselle on täysin välttämätöntä henkisen hyvinvoinnin kannalta kokea kuuluvansa johonkin yhteisöön ja olevansa merkityksellisessä yhteydessä itseään suurempiin kokonaisuuksiin, kuten esimerkiksi me musiikkiin. Olemalla tekemisissä kunnioittamiensa ihmisten ja asioiden kanssa ihmisen itsekunnioitus nousee. Kokiessa merkityksellisiä elämyksiä oma elämä alkaa tuntua merkitykselliseltä.
Kun tärkeä henkilö on kiinnostunut oppimisestasi, se alkaa kiinnostaa itseäsi. Jos oppimisstrategiasi selvittäminen on lapsesta asti keskeisessä asemassa elämässäsi, on varmaa, että asioiden oppiminen on kiinnostavampaa ja tapahtuu vastaisuudessakin sulavasti, Sinulle ominaisella tavalla.
Entä riittääkö tilille ropsahtava palkka kiitokseksi koko sydämellä tehdystä työstä ja – ennen kaikkea – riittääkö se siihen, että oppilas kokee saaneensa jotain ainutkertaista ja tuntevansa siitä kiitollisuutta? Positiivisista tunteistamme kiitollisuus on voimakkaimpia. Se laajentaa huomiokykyämme, lisää synaptisia yhteyksiä hermoverkossamme ja tuottaa syvää suurempaan todellisuuteen kuuluvaisuuden kokemusta. Kiitollisuus kohottaa arjen yläpuolelle. Tämä lisää potentiaaliamme päästä arjen yläpuolelle myös hankalissa olosuhteissa.
Kiitos siis Teille kaikille, että voin ja saan sydämestäni arvostaa paneutumistanne, kokemustanne ja lahjakkuuttanne eittämättä upeassa ammatissamme.
Kata Nummi, pj.